sunnuntai 23. elokuuta 2015

Marjamättäillä

Tänä syksynä olen vuosien tauon jälkeen poiminut pakkaseen mustikoita ja - elämäni ensimmäisen kerran - vadelmia. Lapseni kanssa olen kyllä aiempinakin kesinä kuljeksinut mustikkamättäillä ja bongannut vadelmapuskia, mutta pitänyt tärkeänä sitä, että marjat saa syödä täydestä kourasta samantien suuhun. Siellä metsämättäillä ja oksien keskellähän ne marjat parhaalle maistuvat! Samalla voi aistia luonnon läheisyyden; kaikki ne tuoksut ja luonnon äänimaailma ja se rauha, mikä marjojen suuhunpoimimisessa on läsnä. Siinä rauhassa ei ole tulosvastuuta - ei ole ämpäriä, joka pitäisi saada täyteen tai poimuria, jonka täyttyessä miettii: montako poimurillista vielä pitää jaksaa?

Vuosien tauko marjastamisessa on tehnyt minulle hyvää. Huomaan, ettei marjapoimuri aiheuta mielessäni enää stressiä ja sen liikuttelu on leppoista puuhaa. Poimin marjoja kaikessa rauhassa ja lähden kotiin, kun en enää jaksa. Sillä ei ole väliä, montako litraa tällä kertaa sain. Jatkan taas toisena päivänä, jos huvittaa - tai sitten tämä jo riittää.

Eilen puin päälleni kumpparit, pitkät housut ja pitkähihaisen puseron, lämpimästä illasta huolimatta. Hyppäsin pyörän selkään ja lähdin etsimään vadelmia. Löysin! Siellä nokkosten, piikkisten oksien, hämähäkkien ja etanoiden keskellä oli ihanaa! Vadelma on niin täydellisen kaunis ja makoisa marja! 

Jokaisesta marjasta iloiten mieleeni palasi yhtäkkiä lapsuudesta hassu runo. Isä hankki meille kotiin paljon satu-, laulu- ja runokasetteja. Niitä kuunneltiin kotitouhujen keskellä ja pitkillä automatkoilla. Tämä Marjatta Kurenniemen runo oli eräällä kasetilla:

"En tiedä mitään sievempää kuin vattumadon talo.
Punaiset seinät siinä on
ja katto, ja punainen valo
punaisen ruudun takaa
punaiseen kammariin paistaa.
Vattumato sohvalla istuu
ja punaista puuroa maistaa.
Kukapa voisi kuvitella
herkkuja ruokapöydän!

- Minäkin muutan vaapukkataloon,
kun tarpeeksi suuren löydän!"


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti